Luukku 7 : Tarina, osa 1

Juoksin. Puiden oksat iskivät kasvoihini. Ne repivät vaatteeni hajalle. Tuuli tuiversi ja sade piiskasi niskaani painaen minua eteenpäin, aina vain kovempaa. Vauhtini yltyi. Pyyhin verinoroja kasvoiltani, ne liimasivat silmäni kiinni ja kaaduin.

Heräsin hiestä märkänä. ”Taas sama uni”, huokaisin. Katselin ympärilleni ja muistin olevani serkuillani. Ikkunasta tulvi auringon valo ja linnut lauloivat. Avasin ikkunan ja haistelin Uuden Seelannin raikasta tuoksua. Ilma hiveli keuhkojani ja tunsin kuinka se paransi minua, tuntui terveeltä taas. Sitten muistin, kuinka olin lukenut Uuden Seelannin ilman olevan puhtainta koko maailmassa.

Kuulin tömisevää ääntä portaista, ja pian serkkuni Kiia astui ovesta sisään. ”Oletko valmis aamupalalle? Meillä on sinulle yllätys”, hän sanoi naama hehkuen innostuksesta. Menimme punaisia puuportaita pitkin alakertaan, söpöön pieneen keittiöön. Kiian vanhemmat olivat jo syömässä ja minäkin otin pannukakkua ja istuin alas. ”Mikä se yllätys on?”kysyin samalla ahmien ruokaa. Tuntui siltä, etten ollut saanut syötävää sitten vuoden 1990. ”Syö niin näet”, Kiia kihisi innoissaan nojaten käsiinsä. Hänen vanhempansa hymyilivät viekkaasti, ja söin ruokaa minkä kerkesin. Syötyäni nousin ja kiitin samalla kun Kiia yritti repiä minua mukaansa. ”Tule jo!”hän huusi.

Kiian perhe oli muuttanut Uuteen Seelantiin Kiian isän Martinin työn perässä. He asuivat isolla tilalla keskellä kaunista maaseutua. Kiian perhe omisti kanoja, lehmiä ja ennen kaikkea hevosia. Niitä uljaita ja jaloja otuksia, millaista olin jo kauan halunnut. Omaa hevosta, jolla saisi mennä täyttä laukkaa kauniissa luonnossa, hypätä metrin korkuista estettä ja ravata kaunista ravia voittaen muhkeita ruusukkeita. Tämä unelma oli tietenkin aika kaukainen. Minulla ei ikipäivinä olisi varaa maksaa sen kuluja eikä vanhempani halunneet osallistua millään tavalla hevosteluun. ”Se on aivan liian vaarallista”, he olivat sanoneet ja siihen se sitten jäikin. Olinhan minä jo käynytkin usein ratsastamassa ystäväni hevosella, mutta sen kuollessa ei ystäväni ollut enää kiinnostunut hevosista vaan pojista ja meikeistä.

Juoksin Kiian perässä heidän talliinsa, joka oli punainen puutalli valkoisilla ikkunan puitteilla. Juuri sellainen satukirjan hevostalli. Sisällä tallissa oli kuusi karsinaa ja kaikki hienot uutuudet. ”Tänne päin ja sulje silmäsi”, Kiia hikaisi, otti kädestäni kiinni ja talutti minua eteenpäin. Pysähdyimme ja hän jatkoi :”Voit avata silmäsi kun lasken kolmeen. Yksi...kaksi... kolme!”Avasin silmäni, naamani oli varmasti näkemisen arvoinen. Edessäni seisoi kaunis punarautias hevonen. ”Ahaltekinhevonen ja sen nimi on Salina's Victory, lyhyemmin Viki”, Kiia hihitteli.