Luukku 1 : Elämäni hevoset

Hyvää Joulukuuta pitää varmaan ensiksi toivottaa! Joulu se vaan lähenee koko ajan, mutta lunta ei täällä päin näy yhtään. Yritän itselleni kuitenkin joulua saada huoneeseen erilaisin koristein ja kynttilöin. Mutta nyt päivän joulukalenterin luukkuun numero 1. Aattelin kertoa teille elämäni tai heppahistorian tärkeimmät hevoset ja mitä olen kokenut niiden kanssa.

Ponitunnille mennessäni minut istutettiin tietty jokaisen ponin selkään, koska oli niin tärkeää kokeilla erilaisia hevosia. Kaikki oli niin söpöjä ja kivoja. Zannylla mentäessä kuitenkin tuntui siltä, että jestas enhän mä oo osannu noilla muilla ratsastaa ollenkaan. Silloin tuntui mahtavalta kun alla oli menevä poni, joka ei ilkeillyt tai muutenkaan ollut ärsyttävä. Menin Zannylla tosi monta kertaa putkeen. Alku ajoilla oli tosi kiva mennä just Zannyn tapasilla hevosilla. Sillä yritin monesti ilmoittautua estekisoihin, koska Zanny oli aivan mahtava hyppääjä. Kisoihin en sillä kuitenkaan päässyt, koska oli tallilla niin suosittu.

 

Sitten päästäänkin iloiseen pukkiponiimme. Silloin kun aloitin Ronnie oli tallin pikku riiviö, joka monessa tilanteessa yritti tiputtaa ratsastajaa selästä. Selkään nousussa takapää lensi ylös ja moni pikkuinen ei uskaltanut mennä selkään. Laukannostossa jäi paikalleen pukittamaan ja moni ratsastaja lensi selästä siinä vaiheessa. Hoitaessa Ronnie oli osaava ja kiltti jos kykeni pyytämään sitä tarpeeksi. Jos pelkäsi sen purevan se huomasi sen ja pelotteli ratsastajaa parhaansa mukaan. Ronnie oli hidas jalalle ja raippa sai monesti olla mukana muistuttamassa eteenpäin menosta. Ronniesta on iän myötä tullut 'laiskempi' ja nostaa laukan helposti ja selkään nousussa nostaa vain hieman takajalkaansa. Ronnien kanssa oppi kyllä tasapainon salat ja kaiken muunkin mitä tarvitaan selässä pysymiseen.

Nelson, tuo vaativa poni. Muistan kuinka menin ensimmäisiä kertoja karsinaan hoitamaan Nelsonia niin se yritti heti ottaa kiinni kaikesta mikä tuli turvan eteen. Harjat lensivät, vetoketjut aukesivat ja suitsien kaikista osista piti saada kiinni. Ratsastaessa Nelson oli hieman raskas kädelle, mutta todella menevä. Nelson oli minulla leirihoitsunakin kerran ja oli tosi hassu. Ponilla oli todella erilaisia päiviä, joskus se seisoi kiltisti ja antoi hoitaa itsensä ja joskus se tökki hoitajaa ja härnäsi koko ajan. Kerran se tökkäsi minut melkein kumoon kun puhdistin sen kavioita. Estekisoihinkin ehdin Nelpalla osallistua ja ne meni aika huonosti. Rata alkoi hyvin, mutta vauhti vain kiihtyi ja kokematon Lotta istui vain selässä yrittäen pysyä kyydissä. Neljännen esteen jälkeen tuli viidennelle tiukka kaarre ja tietysti jalustimien piti lentää tässä vaiheessa pois jalasta. Ensin ajattelin, että vitonen, joka oli sarja, tullaan ilman jalustimia. Nelson ei kuitenkaan siihen ryhtynyt vaan veti esteestä ohi ja minä lensin kaulalle. Siinä roikuin ravissa kaulalla ja lensin maahan. Kyllä muuten silloin suututti, mutta nykyään kyllä naurattaa.

Pikaisesti kerron myös vähän Japp ponista, jolla olen mennyt poni vuosien jälkeenkin hevostunnilla. Jappi oli pieni pukkikone myös. Pikku shettiksen pukkeja se veti aina välillä. Estekisoissa olen Japillakin mennyt, mutta sekin meni surkeasti. Samassa kisassa oli pieni shettistamma ja Jappi halusi tietysti sen luokse keinolla millä hyvänsä. Lensinkin varmaan kymmenen kertaa verryttelyssä ja radallakin heti ensimmäisen esteen jälkeen. Japp on kyllä todella hyvä hyppääjä ja koulussakin ihan jees. Kerran leikkitunnillakin lensin siltä taas sen kymmenen kertaa, mutta hyppäsin sillä myös todella korkean esteen. Ei mitään hajua paljon se olisi voinut olla 80cm? Japp on muuten vähän yli kasvanut shettis niin siksi voin sillä mennä nykyäänkin.

Kaikkein eniten olen ehkä hevostunneilla oppinut Wichitan kanssa. Kaunis tamma auttoi monessa tilanteessa ja on pelastanut minut monelta nololta tilanteelta viisaudellaan. Tavallaan ikävöin Wichitaa, mutta tavallaan en. Hoitaessa tammasta muuttui jotenkin todella inhottava ja näykki joka tilanteessa. Monesti huomautin siitä, mutta se ei vain tehonnut. Ratsastus ei sekään aina ollut ruusuilla tanssimista. Wichita oli joskus todella kova edestä eikä kuunnellut pidätteitä ollenkaan. Monella kertaa kuitenkin meillä onnistui todella hyvin kaikki ja varsinkin esteillä me tykitimme. Kisoihin en Wichitan kanssa ole vielä päässyt, mutta ehkä joskus. Wichitaa on kyllä ikävä tätä kirjoittaessa kun en ole sitä päässyt hoitamaan. Olen kyllä käynyt tammaa moikkaamassa ja antamassa herkkuja. Ehkä vielä joskus.

Sitten päästäänkin Jadeen, valkoiseen ihanuuteen, jolla monta kertaa menin putkeen. Jade ensimmäisellä kerralla oli TODELLA kiva ratsastaa. Se kuunteli apuja, oli menevä ja kaunis. Hoitaessa sillä on sopivaa sähäkkyyttä, mutta samalla se kunnioittaa muitakin. Minulla oli sillä mentäessä todella hyvä fiilis ja se tuntuu siltä oikealta edelleen. Jade on sellainen hevonen, jolla voisi mennä joka päivä. Samalla Jade on jotenkin helppo ratsastaa, ei suurempia ongelmia. Siinä ei ole sitä tulisuutta, jota ehkä haluisin siinä olevan. Ensimmäisillä kerroilla sitä löytyi, mutta nyt luulen sen menneen pois. Mikä on surullista. Ihana se silti on ja kaipaan sitä samalla lailla kuin Wichitaa, koska en kummallakaan oo menny 'pitkään' aikaan.

Mutta mitä sanotte ensimmäisestä joulukalenteriluukusta. Huomenna sitten jotakin erilaista, mutta teidän pitää odottaa vielä vähän aika.